Quotes from Tove Ditlevsen

Måske skal et barn, der i alt hemmelighed holder af digte, engang finde den der, læse digtene og føle noget ved det, noget hendes omgivelser ikke forstår.

Jeg vil vente med at vise Viggo F. bogen til i morgen. I aften vil jeg være alene med den, for der er ingen, der virkelig forstår, hvilket mirakel den er for mig.

Vis ikke dette brev til andre, for intet menneske vil kunne forstå vores sindssyge forhold, før jeg tager mig sammen og giver kunstnerisk udtryk for det.

Hun ser skygger hvor solen skinner og mørke i den klare dag.

Nu vallen de laatste resten van mij af als schilfers van een door de zon verbrande huid en eronder komt een ongepaste, onmogelijke volwassene tevoorschijn. Ik lees in mijn poesiealbum terwijl de nacht langs het raam wandelt en zonder dat het doorheb, glijdt mijn kindertijd stilletjes naar de bodem van mijn herinneringen, die bibliotheek van het gemoed, waaruit ik voor de rest van mijn hele bestaan kennis en ervaring zal opdiepen.

Nadja, who is always hunting for a man, but always the wrong one, is trying to get together with Ebbe's brother Karsten, who she would fit like a ring in his nose.

Someday I'll write down all of the words that flow through me. Someday other people will read them in a book and marvel that a girl could be a poet, after all . . . I want so badly to write down the words, but where in the world would I hide such papers?

Jokin ahdistaa rintaani kun kiipeän portaita ylös. Ihmiselämän nurja puoli ammottaa entistä avoimempana minua vasten, ja sitä on entistä vaikeampi kattaa niillä kirjoittamattomilla, vapisevilla sanoilla joita sydämeni aina kuiskaa.

The most important thing, thought Edith, is what happens to a person when they see mountains. The most important thing is probably always precisely the thing you can't have. That's where all the happiness is

and I always dream about meeting some mysterious person who will listen to me and understand me. I know from books that such people exist, but you can't find any of them on my childhood street.

Till den som söker tillflykt hos en som är rädd och svag, nynnar jag en vaggsång mellan natt och dag

Eine Hure ist eine Dame, die es für Geld macht, was mir viel mehr einleuchtet, als es umsonst zu machen.

Childhood is dark and it's always moaning like a little animal that's locked in a cellar and forgotten. It comes out of your throat like your breath in the cold, and sometimes it's too little, other times too big. It never fits exactly. It's only when it has been cast off that you can look at it calmly and talk about it like an illness you've survived.

A gyerekkor hosszú és sz?k, mint egy koporsó, és egyedül nem lehet kijutni bel?le.

Der brænder et lys i natten,/det brænder alene for mig/og puster jeg til det, så flammer det op, og flammer alene for mig. –/Men taler du stille, og hvisker du tyst,/er lyset pludselig mere end lyst/og brænder dybt i mit eget bryst,/– alene for dig. –//

Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele eikä tarvitse. Heistä ei näe että heillä on ollut lapsuus, eikä heiltä uskalla kysyä miten he käyttäytyivät päästäkseen sen läpi ilman että se jätti heidän kasvoihinsa syviä arpia ja jälkiä.

apám elismer?en mondja, hogy "a Victor Hugó nagyon jó író", fontoskodva kioktatom: Apa rosszul mondja a nevét. Ügónak ejtik. Leszarom, hogy ejtik, mondja apám rezzenéstelenül. Minden nevet úgy kell ejteni, ahogy le van írva. A többi csak felvágás.

Ole iloinen, jos edes unessa saat elää lapsuuden keväät.

I want to be alone to dream about my happiness.

My classmates find me unceasingly, overwhelmingly comical, and I've gotten used to the clown role and even find a sad comfort in it, because together with my confirmed stupidity, it protects me against their peculiar meanness toward anyone who is different.

Het is lastig om jezelf te blijven als de dingen om je heen constant van vorm veranderen.

Below his tired eyes there were deep smoke-colored shadows, and two wrinkles ran down his cheeks as if they were tracks made by tears.

I carried the cups out to the kitchen, and inside of me long, mysterious words began to crawl across my soul like a protective membrane. A song, a poem, something soothing and rhythmic and immensely pensive, but never distressing or sad, as I knew the rest of my day would be distressing and sad. When these light waves of words streamed through me, I knew that my mother couldn't do anything else to me because she had stopped being important to me.

It was enough for me anyway to write the poems; there was no hurry to show them to a world that so far had only laughed and scorned them.